Pimeetä touhua

 Ai mitä sanoit? Ulos vai? Etkö voisi mennä tällä kertaa yksin, kun en viitsisi millään lähteä?  No olkoon menneeksi, jos et uskalla. Lähdetään pienelle happihyppelylle, kuten te ihmiset sanotte. 

Aina saa odottaa! Minä olen ollut valmis jo pitkän aikaa ja sinulla se vaan kestää tuo pukeminen. Pakkoko niitä vaatteita on pakata päälle? Minullakin on samat vaatteet sisällä, ulkona ja jopa nukkuessa.  Paljasjaloin olen myös pärjännyt koko elämäni, ei ole tarvinnut kenkiä jalkoihin rassailla hidasteeksi. 

Okei, katsotaanpa..   vihreää heinää vielä joissain paikoissa.  Haukkaisen palan sieltä, toisen täältä. Saat luvan odotella, kun kerran halusit, että lähdetään yhdessä ulos.  

Tekisi mieli kiivetä puuhun, mutta en ottanut kunnon vauhtia.. 

Tuossa juurella on niin koiramaiset hajutkin, että taidan jättää väliin. 

Tässä risujen takana on hyvä istua piilossa, kun pyöräilijä menee ohi. Harmi, kun tuo ihminen paljastaa meidät seisoa töröttämällä tuossa pyörätiellä. 

Tämä puu on jo paljon kutsuvamman näköinen. Pitää varoa, ettei joudu tuonne autotien puolelle. 

Autotiet kuuluu ylittää näitä suojateitä pitkin.  Jos autoja ei näy, voi jäädä keskelle istumaan ja odottelemaan, josko kohta näkyisi. 

Minulla on heijastimet valjaissa, joten autot kyllä näkevät minut.  Sitten minulla on nämä silmät. Tiedättehän? Kissansilmät!  Ne, joiden mukaan pyörien takaheijastimet ovat saaneet  nimensä. Eikä suotta! 

Jäädäänkö mamma odottelemaan linja-autoa, vai jatketaanko matkaa? Vettä sataa ja turkki on märkä, joten ei ole enää väliä pienellä seisoskelullakaan. 

Naapureiden ojarummut on syytä tarkistaa. Höllää nyt sitä narua, että pääsen kunnolla kurkistamaan! 

Hupia on myös sytytellä toisten pihavaloja asettumalla portille istumaan 😹 Valotutka näkee liikettä ja siinä minä sitten istun ja tuijotan. 

Mamma sanoo, että kaikkien talojen porteille ei kannata mennä pyörimään, kun niissä asuu koiria.  Tästä me ei olla ihan samaa mieltä, että voiko mennä vai ei. Minä en kyllä koiria pelkää!  Arttu, Gizmo ja Ruut on ihan ok, mutta nämä eivät kuulemma välttämättä ymmärrä kissahuumoria. 

Kuusien alle tekisi nin kovasti mieli, mutta mamma ei laske, kun siellä on pimeää. Siis pimeää sille, mutta se ei tajua, että minä näen!  

No arvatkaapa miten meidän viimeisin kävelyreisu sitten päättyi?  Tien yli lyllersi joku otus tosi läheltä ja mamma väittää, että se olisi ollut supikoira.  Mikä se edes on??  Näytti ihan isolta kissalta.  Sinne se meni pusikkoon. Ei minua haitannut, enkä viitsinyt edes häntäkarvoja pörhistää. Tosin ne olivat niin märkiä, että eivät ehkä olisi niin pörhistyneetkään.  Tuo ihminen kuitenkin nappasi minut syliinsä ja kantoi kotiin.  Se on oikein arkajalka! Nyt ei  kuulemma lähdetäkään piemeällä mihinkään! Ei ole reilua, että joku kokoiseni karvanaama voi säikytellä toisia ja estää liikkumisen! 

Tätä aion vielä pohtia uudelleenkin, mutta kotiin päästyä on parasta ensin hieman rentoutua ja kuivatella vatsakarvoja.

Muitakaa tekin käyttää heijastimia, on kuulemma tämän tarinan opetus.