Stanstan jatkokertomus jatkuu...

Stansta aloitti jatkokertomuksen  kesäkuussa . Sen alkutarina ja linkitetyt jatkot löytyvät TÄÄLTÄ.  

Ohjeet löytyvät TÄÄLTÄ.

Olisi mukavaa, jos juuri SINÄ haluaisit jatkaa tarinaa!  Ilmaise valtava kirjoitusinnostuksesi tämän jutun kommenttikenttään 😀

Ja näin se jatkuu tällä kertaa....

Maisa nousi portaat yläkertaan ja koputti pojan ovelle. Ei vastausta. Uusi koputus, sama tulos.  Maisa kokeili ovenkahvaa ja avasi oven varovasti.  Huoneessa ei ollut ketään. Hän hiipi sisälle. Ikkunasta näkyi pihalle, jossa puut kasvoivat kovin lähellä taloa.  Muutama kukkapenkkikin siellä näkyi, ja yksinäinen keinu.  Ikkunan alla oli kirjoituspöytä, johon oli levitetty papereita ja värikyniä. Huoneen oikealla seinustalla oli vuode ja vasemmalla isohko kirjahylly, joka oli täynnä kirjoja ja lehtiä.  Maisa huhuili vielä vaisusti, vaikka poikaa ei näkynytkään.  Kuuluiko jostain vastaus?  Hiljaista oli taas. Uusi huhuilu, johon kuului selvä "täällä ollaan" -vastaus.  Maisa huomasi kirjahyllyn vieressä pienen ullakon oven joka oli raollaan.  Ääni kuului sieltä.  Hän avasi oven varovasti ja näki pojan istuvan ullakkoikkunan vieressä lattialla.  Poika oli tehnyt itselleen mukavan, pienen oleskelutilan ullakolle. Hän oli kerännyt sinne aarteita ulkoa ja asetellut ne laatikoiden päälle järjestykseen. 

Hän oli juuri selaillut kirjaa Maisan tullessa. Hän katseli varovasti alta kulmain, mitä vieras nainen oikein aikoi. "Saanko istua?", kysyi Maisa.

"Joo, istu tuohon tyynylle", sanoi poika ja työnsi jalallaan yhtä lattialla olevaa säkkikangastyynyä lähemmäs Maisaa. 

"Roopeko se sinun nimesi oli?", kyseli Maisa varovasti. 

"Joo. Sinä olet Maisa". 

Maisa hämmästyi, kun poika tiesi hänen nimensä. Oliko hän ollut paikalla eilen, kun ilta oli ollut kovin sekava. Pojan on täytynyt nähdä Maisa eilen illalla. 

"Sinä olet tässä kuvassakin", sanoi poika ja näytti avoinna olevaa kirjaa.  Maisa katsoi kirjaa hämmästyneenä. Siinä oli useita valokuvia. Joidenkin vieressä luki jotain, toisissa ei. Hänen kuvansa tosiaan oli siinä ja vieressä luki Maisa. Järkytyksen värähdys kulki taas Maisan lävitse.  Kuvassa Maisa oli noin 5 vuotias ja katsoi kameran ohi jonnekin kaukaisuuteen. Päällä oli äidin ostama huppari.  Maisa ei muistanut kuvaustilannetta. " Mistä olet saanut tämän kuvan?" , hämmästeli Maisa. 

"Isän kuvien joukosta olen sen löytänyt ja liimannut omaan kirjaani. Sinulla on samanlaisia pisamia, kuin minulla", sanoi poika nyt jo vähän hymyillen. 

Maisa oli aivan pyörällä päästään. Tämän loman aikana näköjään järkytys seurasi toistaan. Happi tuntui loppuvan ja Maisa joutui haukkomaan sitä oikein kunnolla, ennen kuin olo tasaantui. Vatsassa velloi kuitenkin edelleen.   Maisa ja Minna olivat olleet pienestä asti kasvattikodissa, kun äiti oli sairastuttuaan  lopulta menehtynyt. Siitä oli jo kauan. Äiti oli ollut yksinhuoltaja ja tytöt olivat kasvaneet läheisiksi toisilleen jo pienestä lähtien.  Orvoiksi jääminen oli lähentänyt heitä vielä lisää. Onneksi kasvattiperhe oli ollut ihana ja tyttöjä oli rakastettu, kuin omia lapsia. Minna vanhempana siskona oli aina ollut hieman suojeleva Maisan suhteen. 

Maisa olisi halunnut kysellä Roopelta vielä lisää kuvasta, mutta samaan aikaan alakerrasta alkoi kuulua meteliä ja hän kuuli nimeään huudettavan.  Nopeasti hän nousi  ja kiiruhti portaat alas. Veljesten keskustelu oli äitynyt kovasanaiseksi ja  Mika odotteli Maisaa eteisessä.

"Lähdetään pois ja jatketaan asian selvittämistä muualla", hän sanoi. "Aion vielä tänään lämmittää saunan ja käydä uimassa, kun kerran on kesä ja ollaan mökillä". 

Raivo kiehahti Maisan mielessä välittömästi. Kaiken selvittämättömän ja omituisen pyöriessä hänen päässään, tuo mokoma renttu aikoi omia hänen vuokraaamansa mökin ja tehdä mitä huvittaa. 

"Voit painua ihan mihin huvittaa ja  jättää minut rauhaan! Kuuletko vai väännänkö rautalangasta!? Olen keskellä kauhuja ja järkytyksiä ja sinä suunnittelet saunomista! Eikö yhtään hävetä? Jätä minut rauhaan!"  Maisa kääntyi kannoillaan, marssi pihalle ja siitä juosten metsäpolulle, mökkiä kohti.  Mies ei ainakaan seurannut, hän ajatteli. Toivottavasti siltä loppui bensa, eikä auto kulje enää mihinkään.  Vähän aikaa juostuaan Maisa rauhoittui ja jatkoi kävellen. Uupumus valtasi mielen ja tuli itku.  Näin kamalaa kesälomaa, eikä mitään muutakaan elmänvaihetta, ollut Maisalla ollut ikinä.  Kuka hän oikeastaan oli? Tiesikö hän itsekään?