Vaarana Koli

Kesäloman ensimmäinen viikko meni kuin unessa, väsymyksessä, stressinpurussa. Stanstakin odotteli jo reissukuvia. Silloin reissaaminen tuntui kaukaiselta ja väsyttävältä ajatukselta.  Lähtöpäätös syntyi lopulta vasta päivää ennen lähtöä.  2 ensimmäistä yötä päätimme viettää Kolilla.   

Mennessä piti tietysti hoitaa vähän autoasioita, eli hakea virranjakaja Mikkelistä ja ilmanputsari Suonenjoelta. 

Autoilu on ihan mukavaa, kun tietää, että ei tarvitse illaksi päätyä takaisin kotiin. Voi pysähtyä missä huvittaa. Toisaalta se käy myös aikalailla istuma- ja selkälihasten päälle 😂

Kävimme kuittaamassa yöpaikkamme ja sen jälkeen päätimme suunnata saman tien  Kolille, joka on Pohjois-Karjalan korkein vaara.  Siinä on 3 huippua (Ukko, Akka, Paha), joista Ukko -Koli on korkein.  Ilma alkuillasta ja muutenkin koko päivän oli ollut harmaa ja osittain sateinenkin, siksi kuvatkin ovat synkkiä. 

Parempia kuvia löytyy TeSalta Tulihan Tehtyä -blogista. 

Kotimaassa ajellessa mietitään aina, että ollaanko jo käyty kyseisessä paikassa joskus.  Olemme matkailleet asuntovaunun kanssa ympäri Suomea ties kuinka monta kertaa.  Lapsenakin kuljin vanhempien kanssa paljon automatkoilla.  Olihan täällä Kolillakin käyty, myös asuntovaunulla.  Usein tilanne muistuu mieleen vasta, kun näkee paikan. Muistaa monia tapahtumiakin käynnin ympäriltä.

Varmaa on, että kiskohissiä ei aiemmilla kerroilla ole ollut. Se on nettitiedon mukaan rakennettu vasta 2000, jolloin ilmeisesti ylätason matkailukeskuskin on tehty. Näkymät olivat siis ennen huomattavasti luonnonmukaisemmat. 

Tässä iässä ei jaksa enää kaikkia rappuja kulkea, jos on hissikin käytössä... 

Olisihan siinä joitain rappuja saanut kävellä, jos olisi kuntoillut. 

"Onneksi" rappuja riitti vielä ylätasolta vaaran huipullekin.  Kuntoni on taas todettu aivan surkeaksi.  Vuoden mittainen, pieni kävelytavoitteenikin (500km) on vielä aivan vaiheessa. Siihen on tullut pieni tauko... 

Kannatti kuitenkin kivuta, että näki nämä upeat maisemat.  Pihlaja on olevinaan kuvassa siksi, että kaukaisuuteen tulisi syvyyttä ja korkeuseroa. 

Kalliot ovat aikojen myötä hioutuneet sileiksi.  Lapsena tuli kiivettyä kaikkiin mahdolisiin paikkoihin, katoille, puihin, kallioille.. mutta nyt minua kyllä vähän pelotti. 

Seuraavana päivänä testattiin myös tuo avonaisempi maisemahissi.  Mietittiin, miten tuolta pääsisi pois, jos hissi jumiutuisi. Sitten kookletin netistä, että Kolin hissi oli jumiutunut puoleksitoista tunniksi heinäkuussa!  No kyseessä olikin sitten tuo aiempi kiskohissi. Ei sielläkään kyllä sillä ihmismäärällä olisi oikein viihtynyt. 

 

Mies oli saanut päähänsä, että vuokrataan e -fatbiket, eli suomeksi kai akkukäyttöiset leveärengaspolkupyörät.  Minä tietysti jännitin jo, että miten se minulta sujuu. Näin mielessäni, että "mopo karkaa käsistä", kun ei ole tullut sillä oikealla mopollakaan ajettua. 

Näköjään tälläinen ummikkokin pystyy oppimaan tämän lajin. Vähän aikaa meni, että pääsi sinuiksi ja osasi ajoissa vaihtaa vaihdetta pienemmäksi ja boostia suuremmaksi.  Muutama vaaratilannekin (sisäisesti koettu)  reisun aikana tuli koettua. Opin esimerkiksi sen, että  jalkajarruja ei ole, jos näin on sanottu. Käsijarrut ovat ärhäkämmät, vaikka ei ihan pohjaan saakka niitä heti painaisikaan, esimerkiksi seisoviltaan mäkeä alas ja jarrua painaen voi huonolla tuurilla lentää sarvien yli.  Hiekkatiellä alamäessä vastaantuleva auto ja sorainen tien reunus ovat vaarallinen yhdistelmä. Olin jo henkisesti asennoitunut, että metsään mennään, mutta selvisin pelkillä sydämen tykytyksillä. 

Ensimmäisen tunnin ajan ajelimme runsaita hiihtolatupohjia pitkin metsässä. Pyörä kulki mukavasti jyrkkiäkin mäkiä ja selätti helposti juurakot, kivet ja montut.  Välillä piti kuitenkin näennäisesti pysähtyä kuvaamaan kivikasoja ja tienviittoja, kun takapuoli alkoi äityä hankalaksi. Tämä oli myös minun ensimmäinen pyöräilyni tänä vuonna, enkä muista tuliko viime vuonnakaan pyöräiltyä... 

Vaikka vauhti on kepeämpi akkupyörässä, on satula  silti samanlainen 😁

Tunnin metsäajelun päätteeksi päädyttiin jostain syystä tälle polulle ja se oli VIRHE!  Istumalihakset kiukuttelivat jo valmiiksi ja sitten alkoi melkoinen kivierämaa.  Minulla hermo kiristyi jo aikalailla... 

Onneksi löytyi lopulta parempaa maapohjaa ja lopuksi ajettiin aika pitkään ihan hiekkateillä maisemia ihaillen.  Tosin ne istumalihakset eivät hiljentyneet enää koko matkassa.  33 kilometriä ja vajaa kolme tuntia oli ainakin minulle riittävä. 

Ilma oli välillä pilvinen, välillä aurinkoinen. 

Fyysisitä toiminnoista siirryttiin ruokailun jälkeen henkisempään tarjontaan. 

Kolin Veistospuisto oli mielenkiintoinen paikka. Sen perustajana toimii paikkakuntalainen hortonomi, Lasse Martikainen,  jonka sukujuuret ovat esitteen mukaan täysin kolilaiset. Hän jatkoi perheen yritystä, kauppapuutarhaa ja päätti vuonna 2019 perustaa sen yhteyteen veistospuiston. Sisäinen taiteilija hänessä heräsi ilman koulutusta ja puutarhan kausiluontoinen työskentely antoi aikaa muuhunkin.  Mytologia ja fantasia ovat hänen sydäntään lähellä ja se näkyy myös veistoksissa. 

Puutarha kasvit veistosten ympärillä on kasvihuoneissa itse kasvatettuja. 

Puisto on jaettu värien mukaan ja patsaita syntyy jatkuvasti lisää.   Taiteilija käyttää paljon kierrätysmateriaaleja. Tämä alla oleva rautapuu, on esimerkiksi tehty vanhoista kasvihuoneen lämmitysputkista ja lehdet viljelykouruista.  Korkeutta puulla on lähes 15m. 

Puistosta löytyy esitteen mukaan lähes 200 eri lajia kasveja. Tarkempia tietoja toivovalle löytyy lipunmyynnistä myös kasviluettelo. 

Minusta nuo tukea kiertävät lehtipuut olivat mielenkiintoisia. Niitä oli useampi. 

Alueen keskellä oleva nk. terassi on puutarhan keskiö, joka jakaa alueen värisektoreihin. Oikealla alempana häämöttää valkoinen patsas rakastavaisista. 

Terassin vieressä on upea suihkulähde; Daalian kukka. Se on tehty käytöstä poistetuista, alumiinisista viljelykouruista. Kukan halkaisija on n 5m.

Veden ropina terälehtiä vasten kuuluu kauas. 

Punaiselta alueelta löytyy Jättiläistoukka, joka on lasikuitua ja kierrätysterästä. 

Upea yksisarvinen, mytologian puhtaimpia olentoja, on niin ikään tehty kouruista.  Puiston aurinkoisuus/ varjoisuus oli aika haasteellista kuvaamista ajatellen. 

Kissanainen on upea vuolukivestä veistetty taruolento. 

Puiston alaosan metsikössä oli  myös mielenkiintoista katseltavaa. Sinne on kätketty yli 30 pientä pronssiveistosta.  Näiden tekijät ovat tuntemattomia.  Risteilevillä poluilla kulkiessa on jännittävää bongailla keskeltä luontoa pieniä patsaita sieltä sun täältä. 

Muotopuutarhan yläosassa on syntymässä aivan nerokas kuusilabyrintti! Sitä vartioi keskiössä majaileva Minotauros.  Tästä tulee varmaan upea, kun se kasvaa. 

Kuvat tietenkin latistavat upeita teoksia ja näkymää, joten kannattaa ehdottomasti käydä itse paikan päällä, jos Kolilla liikkuu. 

Oli surku laittaa Merri hoitoon matkan ajaksi ja se oli itsekin varmaan ihan äimänä. Eniten sitä harmitti varmaan se, että se ei päässyt ulos, kuten yleensä.  Saatiin kuitenkin  välillä noita tilannetiedotekuvia. 

Onneksi leikkikaverit Maia ja Sam yrittivät piristää Merriä vakoilemalla sitä. Merri oli vallannut sängyn. 

Tulee niin paljon kuvia, että jatkan seuraavassa jutussa..... 

Heipat Teille Kaikille!

Leipää ja sirkushuveja

 Lomalla voi ottaa rennosti, kuten eräät. 

Tai sitten ajella sinne sun tänne. 

Tänne "onnenkenkä- kauppaan" ajeltiin siksi, että mies haki autoon ikkunan ( ei ajossa olleeseen autoon) Seinäjoen läheltä, ja jätti naisväen tänne kauppaan harhailemaan.  

Ajan kuluksi pienet poseeraukset.  Minä ja minun iänikuiset mustat vaatteeni 😁

Tausta on kyllä hieno!

Kaupassa riitti tavaraa ja paljoutta pilvin pimein.  Suurin osa jäikin sinne, mm. tämä hauska saksofonikello.  Jos olisi ollut huilukello, niin ehkä sitten... kenties?

Paljon oli kaikkea kivaa, mutta jos ei oikeastaan tarvitse mitään, niin miksi ostaa?  

Voi jättää pennit pussiin ja aloittaa miljoonien keräämisen, kuten Vesa. 

Alla olevan kasvihuoneihanuuden olisin kyllä huolinut, mutta arkijärki sanoi, että ei taida meillä menestyä lumien tullen.   Arkijärjellä on meidän perheessä nimikin. Minä se en ole ja meillä asuu vain kaksi henkilöä. 

Tykkäisin niin tällaisesta kasvihuoneesta, jossa ei tarvitsisi tosiaan olla noita kasveja niinkään, mutta kaikki muu kelpaisi 😅

Tulihan sieltä sitten jotain ostettuakin; Merrille tuliaisia, ääriviivatarroja ja suklaata.  No vähän muutakin, mutta hyvin vähän. Tässä tärkeimmät.  Kannatti istua 4 tuntia autossa per sivu. Oli oikein hyvää matkaseuraa.  Kotiin palatessa näimme jopa sateenkaaren. 

Alla vielä kollaasi Merristä kansainvälisen kissojenpäivän kunniaksi (8.8.). 

Sirkushuvien lisäksi on jutun aiheena leipä. Minua pyydettiin tekemään sukat aiheena leipä.  

Nämä ovat erittäin personoidut.  Aihesanojen myötä aloitin aivoriihen. Rattaat pyörivät niin sanotusti tyhjää.  En millään keksinyt miten neuloisin sukkiin  leipää. Reikäleipä oli ainut tunnistettava muoto, joka olisi syntynyt.  Pyysin lisää aihesanoja ja sitten tein nämä. 

Sukat ovat Nalle -lankaa, 115g. Puikot kokoa 3.  Sukat kokoa 41-43. Autokuvion löysin Pinterestistä, muu on omaa tuotosta. 

Nämä eivät varmaan ulkopuoliselle täysin avaudu (eivät edes täysin minulle 😁). Luotan kuitenkin värien voimaan. 

Oletan edes sukkien saajan ymmärtävän, mitä näissä on ajettu takaa.  Tärkeintä on saada omat, persoonalliset sukat. 

Neulomisen suhteen on polla taas jotenkin tyhjäkäynnillä.  Välillä on mota ideaa hautumassa, mutta nyt joutui oikein hakemalla hakea, mitä seuraavaksi.  Mikään isompi neule ei nyt innosta, joten pysytään jatkossakin sukkalinjalla. 

Vieläkö on kesää jäljellä? 

Päiväretki kesäiseen Kotkaan

 Langinkoskella on kaunista aurinkoisena kesäpäivänä.  Siellä on joskus tullut käytyä ennenkin, mutta ei pitkään aikaan.  Jostain syystä emme myöskään ennen olleet käyneet tuon keisarillisen kalastusmajan sisällä.

Suomen suuriruhtinaskunta (kuulostaa oudolta, mutta näin siinä esitteessä lukee) rakensi aikanaan Aleksanteri III:lle kesähuvilan hyvien kalastusvesien äärelle. Keisari vietti paikassa aikaansa vuosina 1888-1894, muutamia päiviä kerrallaan. Sitä vastoin häntä seurannut Nikolai II kävi paikalla vain kerran, muutaman tunnin ajan, vuonna 1906. 

Alakuvassa Aleksanteri III ja puolisonsa Maria Feodorovna (syntyjään Tanskan prinsessa).

Paikalla ollut opas kertoili mielenkiintoisesti tuosta ajasta ja tapahtumista enemmänkin, mutta meidät ohjattiin korona-veitikan takia toiseen suuntaan, joten päädyimme keittiöön. 

Pienen infolehtisen tiedon mukaan keisariperhe teki itse ruokansa ja  kaikki oli muutenkin hyvin yksinkertaisesti järjestetty.  Ruokaa tehtiin siiasta ja lohesta, jota kalastettiin  viereisestä koskesta. 

Vaikka keisarillinen väki kävi harvakseltaan kalastusmajalla, piti henkilökunta silti koko ajan huolen paikan kunnosta. 

Näitä rautoja vähän ihmeteltiin, onko ne jotain vohvelirautoja vai mitä..?

Sisävessat olivat tietysti tärkeä osa keisarillista arkea. Niitä löytyy talosta jopa kaksi. Veikkaanpa, että eivät niin omatoimisia olleet, että olisivat ne itse tyhjentäneet. 

Yläkerrasta löytyy perheen lepotiloja, vaikka yöt perhe viettikin laivallaan. 

Moni kalusteista on Aleksanterin aikaisia, mutta esim. tekstiilit ovat huomattavasti uudemmalta ajalta. 

Alakerrassa on suurempi tila, sali, joka toimi esitteen mukaan seurustelu- ja ruokailutilana.  Matkaseurue oli usein noin parinkymmenen hengen suuruinen. 

Tätä huonetta käytettiin myöhemmin venäläisten sotilaiden toipilaskotina, vuosina 1915-1916, eli Krimin sodan jälkeen (?).  Yläkerrassa on edelleen kapeita sänkyjä tältä ajalta. 

Keisariperhe oli ortodokseja ja uskonnon tärkeys näkyy myös kalastusmajan läheisyyteen rakennettuna pienenä kappelina.

Sisällä uskonnollisia kuvia, joista meikäläisen heijastus näkyy keskimmäisessä... (huippukuvaaja liikenteessä 😂).

Tässä 1889 -vuoden seurueen kokoonpano. 

Vesistö aivan kalastusmajan vieressä on mieleenpainuva kuohuineen. Kuvat tietysti taas latistavat tunnelmaa, mutta virtaava vesi ja kalliot ovat aina jotenkin koskettavia. 

Yksinäinen puu kasvaa sitkeästi veden keskellä. Eipä ainakaan kuole kuivuuteen. 

Keisari lähetti vuosittain muutaman kalastajan kesäksi paikalle. Kalasaalista lähetettiin Pietarin hoviin asti.  Kalastajille oli rakennettu oma, vähän pienempi kalastusmaja huvilan läheisyyteen. 

Veneillä oli oma paikkansa.  

Tosin kalastus tapahtui harvinaisella kalastustyylillä, heittäen nuottaa veden äärelle rakennetuilta puu- ja kivirakenteilta. 

Langinkoski on rauhoittavaa katseltavaa. Alue on säilynyt kävijämäärästä huolimatta luonnon mukaisena. Polkuja ja kallioita, sekä puisia siltarakenteita myöten pääsee kulkemaan alueella.  On penkkejä ja pöytiä, joissa voi vaikka nauttia eväät. 

Alueella on kaksikin kahvilaa, joista toinen oli maanantai-päivänä suljettu. Toisessa oli myytävänä myös joitain käsitöitä ja muita tuotteita. 

Me jätimme kahvit väliin ja kävimme ostamassa kaupungilta eväät, jotka nautimme meren rannalla, Katariinan meripuistossa (siitä kirjoitin viime vuonna TÄÄLLÄ). 

Kaupungilla ajelimme ristiin rastiin jonkin aikaa. Mitään kaupoilla kiertelyä emme jaksaneet harrastaa. Sapokan satamassa kohtasimme paikallista väestöä ja kävimme lopulta Maretariumin kahvilassa kahvilla. 

Pakko kirjoittaa vielä viimeöisestä unesta: Heräsin aamulla ja olin myöhässä töistä. Siinä ihmetellessä tajusin, että minullahan on vesirokko! 😂 

Ei minulla ihan aikuisten oikeasti mitään vesirokkoa ole koskaan todella ollutkaan. Toivottavasti tämä ei ole enneuni 😆

Hyvää viikonloppua Teille Kaikille!