Halaus

 Kesällä aloittamani villatakki on vihdoin valmistunut. Kaikki siinä on ollut hidasta, jopa kuvaaminen ja jutun kirjoittaminen.  Villatakki on ollut pitkään sivupöydällä ja sen uusi käyttäjä Merri on ollut tyytyväinen.  Se hakeutuu jatkuvasti tuohon paikkaan. Neule on pehmeä, sitä pitää välillä tarpoa. Nuottikirjat tuntuvat kivalta tassujen alla (?) ja pakastin päästää vähän lämpöä tuon harmaan seinän läpi.  Takana Repolaisen kortti ilahduttamassa silmää, jos sattuu päätä kääntämään ikkunaan päin. 

Ohje löytyi Novita -lehdestä 2/2024. Minulla oli tuota Halaus -lankaa ja halusin kerrankin tehdä jotain niin, että lanka ja ohje ovat samaa sarjaa.  Itselleni tämän neuloin.  Isommat neuleeni ovat AINA joko pieniä tai isoja päälläni.  Valitsin tähän tarkoituksella pienemmän koon, kuin yleensä. Lanka on niin muhkeaa, että uskoin  villatakin mahtuvan vähemmälläkin.  Lopputulosta katsoessa, voisi koko olla vieläkin astetta pienempi. 

Lehdessä neule näytti tältä: 

Oikeassa elämässä se näyttää tältä: 

Olkasauma, tai sitä kuvaava kohta, oli laskettu ohjeessa vähän selän puolelle ja niska on siksi vähän kummallinen.  Tein hihoista ja koko pituudesta ohjetta pidemmät.  Mikäli vanhat neuleet ja niiden hoito antavat jotain osviittaa, niin pesen tämän kohta väärässä lämpötilassa ja hihat pitenevät vielä puoli metriä 😂

Käsi sydämelle! Oliko iso homma? Tekisitkö toisen? Oli aika pitkäveteinen, enkä taida toista samanlaista tehdä.  Isoilla puikoilla oli kuitenkin kiva neuloa.  Hämmästyn neuleen sopivuutta ja käytettävyyttä, vaikka vähän olisi vieläkin saanut olla pienempi.  Edestähän tämä on auki. 

Kävin jo aiemmin ulkona kuvaamassa aurinkoisella ilmalla. Ei ollut oikein onnea valon ja varjon kanssa, mutta laitan pari kuvaa silti. 

Lanka on siis Novitan Halaus. Langankulutus 512grammaa. Puikot 5½.  Koko M.  Reunukset virkattiin.  Etuosan pitsineule neulottiin. 

Villatakki on ollut jo kovassa käytössä, vai mitä Merri?

Lokakuu vie jo katseen kohti talvea ja ehkä jopa joulua?  Töissä olen edelleen kulkenut fleece -takissa, eikä ole ollut yhtään kylmä. Ohut kaulaliina on myös ollut hyvä. Kaula on jotenkin kylmänarka. 

Ensi sunnuntaina on taas palokunnan marssi, soittajat kuorma-auton lavalla istuen. Sinne on puettava lämmintä monta kerrosta. Ehkä tämä villatakkikin pääsee jo tositoimiin. 

Mukavaa loppuviikkoa taas täältä toivotellaan!  

Arboretumin taidetapahtuma

 Netissä mainostettiin Arboretum Mustilan taidetapahtumaa. Se on järjestetty jo aiemminkin muutamana vuonna, mutta jostain syystä on mennyt ohi tutkani.   Tapahtuma järjestettiin illalla ja pimeässä, mikä oli minusta erikoista, verrattuna moniin muihin tapahtumiin.  Kierrokset alkoivat jo klo 18,  mutta me menimme paikalle vasta klo 19 jälkeen. Tapahtuma päättyi klo 21.  Aluksi oli liian valoisaa ja aloitimme munkkikahveilla.  Monet kuvistani ovat silti liian vaaleita verraten siihen, millainen pimeys oikeasti oli, eli kamera valehtelee.  

Lippujen ostamisen jälkeen kävelimme kahvila-alueen pihalle.  Ihmisiä oli tullut paikalle todella paljon.  Taidepolkua sai kävellä omaan tahtiinsa. Taskulamppua oli suositeltu mukaan otettavaksi. 

Kaunista tunnelmaa jo pihalta alkaen, joskin oikeasti jo hämärämmissä olosuhteissa. 

Pimeys laskeutui  nopeasti.  Moottorisahalla veistetyt patsaat näyttivät pimeydessä aavemaisilta.  Olen kuvannut niitä päivänvalossa TÄÄLLÄ, ja TÄÄLLÄ jos haluat käydä katsomassa. 

Tulta erilaisissa muodoissa oli kaikkialla; jätkänkynttilöitä ja aurinkokennovaloja, kynttilöitä yms. 

Tässä joku luulee olevansa yhtä näkymättömissä, kuin nuo aiemmat peikot 😂 Olin lähtenyt toppatakissa, kun illat ovat jo niin viileitä. Oli sopiva valinta sen puoleen, että ei ollut kylmä, eikä kuuma. Savun  haju kyllä tarttui aika kivasti vaatteisiin. 

Vihreä katto alppiruusu ja rhodo -alueella (tämä oli tietysti sama asia, vai miten?  😅).

Alla kulki upea "tunneli".  Joku tuttu mieskin siellä taskulampun kanssa hiippailee, eikä tiedä olleensa salakuvauksen kohteena 😂

Reitti oli aika pitkä, vaikka sitä olikin lyhennetty kesäisestä luonto- ja kasvustokierroksesta.   Yllättävistä paikoista tuli esiin aina uusia asioita, kuten tämä valaistunut tanssija hulmuavine vaatetuksineen. 

Musiikki kiiri pitkin pimeää metsää. Harmonikka ja huilu soivat kauniin mystisesti houkutellen ihmisiä ympärilleen kuuntelemaan ja katselemaan. Pienetkin katsojat jaksoivat olla aivan paikoillaan. Huilukeiju sai houkuteltua yhden pikkutytön tanssiinkin kanssaan. 

Sellomusiikkia hämärässä tulen kajossa. 

Valaistuneet runonlausujat. 

Tämä runonlausuja näytti aika pelottavalta. Kuva on vähän epäselvä, mutta niin hänen ulkomuotonsa oli muutenkin. Varmasti joku metsän harvinainen hahmo lähtenyt salaisesta piilopaikastaan ihmisten nähtäville. 

Kesällä tämä keinuja ei näyttänyt näin pelottavalta. 

Useamman kerran kuului, kuinka vanhemmat kyselivät mukana olleilta lapsiltaan, onko liian pelottavaa. Aina kuului vastaus, että ei ole. Yksi sanoi, että taskulampun jos sammutan, on pelottavaa.  Lapsia oli paljon. Kokemus oli heille varmaan erityisen jännittävä. Sai hiippailla turvallisessa seurassa, pimeässä metsässä taskulamppujen kanssa.  

Yksinäinen viulu soi pimeässä.  Reitti oli niin pitkä, että seuraavaa esiintyjää ei nähnyt etukäteen missään vaiheessa.  

Tässä yksi syy, joka houkutteli minut paikalle 😀 Soittokaverit hämärähommissa! 

Mustilassa on metsäkirkko. Sen alttarille sai käydä laittamassa kynttilän.  Näin pimeässä  paikka oli aivan erilainen, kuin päivänvalossa. Tunnelma oli jotenkin hartaamman oloinen. 

Kaikenlaisia tulia oli kaikkialla metsässä. Ihmettelin, miten ei koko metsä roihahda palamaan.  Vieressä oli tulivahteja ja vesisäiliöitä ja metsäkin taisi olla aika märkää. 

Jätkänkynttilöihin oli tehty mielenkiintoisia aukkoja ja kuvioita. Ei mitään tavallisia jätkänkynttilöitä.  Pitääkö tässä nyt ajatella, että tällainen puiden polttaminen ja hiillos muokkaavat maaperän ekosysteemiä positiivisesti? 

Kahvila -rakennus näyttää pimeässä valaistuna hienolta. 

Tämä oli niin erikoinen ja mieleenpainuva tapahtuma, että mennään varmasti ensi vuonnakin, jos vaan osuu mainos ajoissa silmiin. 

Ollin oppivuodet virkkaukseen

Ollin kotona ei kovin usein tehdä käsitöitä yhdessä, ainakaan Ollin mielestä. Se on ottanut mukavan asennon sohvalta ja mitä sitten tapahtuikaan!?  

Tytär on hyvä virkkaamaan amigurumeja.  Tässä on askelotti.  Sen ohje löytyy englanninkielisenä ainakin You Tubesta, jos ketä kiinnostaa etsiskellä. 

Hei! Mikäs keppi tähän tuli heilumaan!? 

Pupu pitkäkorva.  Korvat eivät tahtoneet laskeutua, kuten ohjeessa, joten niihin piti laittaa vähän täytettä. 

Pehvassa tietysti tupsuhäntä. 

Nyt olen päässyt jo tähän vaiheeseen, että heiluva keppi on hampaiden välissä!  Tämä sohvalla lepuuttelu muuttuikin heti kiinnostavammaksi! 

Terkut kaikille kissakamuille ja käsityönystäville!  t: Olli 

P.S. Me annettiin lupa näiden kuvien julkaisuun

Pyhä-Nattanen

 Nattaset, eli Nattastunturit on Sodankylän kunnassa sijaitseva tunturiryhmä. Se koostuu 6 tunturista, jotka sijaitsevat 1956 perustetun Sompion luonnonpuiston alueelta. Huiput ovat nimeltään Pyhä-Nattanen, Seinätunturi, Serrikainen, Terävä-Nattanen, Lupukainen ja Suku-Nattanen. (Wikipedia) 

Me kävimme Pyhä-Nattasella. Sen korkeus on 544m merenpinnasta.

Minä en ollut sattuneista syistä yhtään katsonut etukäteen, mihin olimme menossa. Mies oli järjestänyt koko retken.  Olimme yötä Vuotson leirintäalueen päärakennuksen huoneissa.  Paikka oli ihan siisti. Meillä oli oma keittiö ja wc.  Keitimme retkievääksi kahvia termospulloon ja pakkasimme eväät reppuun. Ei ollut oikein varma, miten kylmää siellä ylhäällä on. Minä pakkasin mukaan myös lisävaatetta.  Pärjäsin kuitenkin ihan fleecetakissa, vaikka huipulla olikin tuulista.  En enää muista säätilaa, mutta veikkaan sen olleen noin 15 astetta lämmintä. 

Reittejä Sompion luonnonpuistossa on useita. Pyhä-Nattasen huipulle pääsi kahta eri reittiä.   Alussa polku oli ihan tavallista metsäpolkua. Hyttysiä oli vain vähän.  Ihailimme luontoa ympärillämme. Olisin niiiin toivonut, että olisimme nähneet poroja metsässä, vaan ei.   Joku iso lintu lehahti lentoon aika lähellä, jolloin kumpikin hätkähdimme. 

Sieniä kasvoi siellä täällä. 

Pohjoisen luonto on niin eri näköistä, kuin 1000 kilometriä etelämpänä. 

Reitin pituudeksi määriteltiin 7,5 kilometriä.  Laavu oli kuitenkin jo 2 kilometrin päässä lähtöpisteeltä.   Emme me siihen halunneet pysähtyä eväitä syömään, vaikka puitakin olisi ollut tarjolla nuotiota varten.  Meidän eväät eivät muutenkaan tulia kaivanneet 😅

Olimme jo ehtineet ihmetellä, miten polkua pitkin pääsee tunturin huipulle, kun ei kuljettu lainkaan ylös päin.  Pienoinen nousu alkoi vasta nuotiopaikan jälkeen. Tuosta huussin ohi lähti polku yläviistoon. 

Melko tasainen metsäpolku muuttui pikku hiljaa kivisemmäksi. 

Kivet suurenivat ja piti tarkkaan katsoa jalkoihin, että ei nyrjäyttäisi nilkkojaan. 

Olimme lähteneet liikkeelle heti aamupalan jälkeen.  Emme nähneet ylös mennessä kuin yhden ihmisen. Hän tuli samaa reittiä alas päin. 

Polku alkoi hiljalleen hiipua ja edessä oli julmettu määrä kiviä!   Onneksi en uskonut ohjeistuksia, enkä laittanut maastokenkiä, kuten oli suositeltu. Minulla oli lenkkarit.  En olisi ikinä selvinnyt tästä noususta kömpelömmissä jalkineissa.  Sää oli onneksi kuiva. Sateella kivat ovat varmasti vaarallisia.  

Alussa olin tosi hämmästynyt tuosta kivien määrästä. Polkua ei ollut ollenkaan, vaan pompimme kiviltä kiville. Minun kuntoni oli tuolloin(kin) tosi huono ja jouduin vähän väliä pysähtymään ja tasaamaan hengitystä ja sykettä.  Se suomalainen sisu kuitenkin puski sisuksista lähtemään taas liikkeelle. 

Kiviä, kiviä, kiviä....

Näin ylhäällä oli jo maaruskaakin siellä täällä nähtävissä. 

Tässä kohtaa, kun huippua ei edes näkynyt, olin jo useamman kerran ajatellut, että  alkaa olla ylipääsemätön juttu. Minä se tässä vaan paarustan, mutta Repolaiset varmaan menisivät huipulle pyöräillen! 😂

Huilatessa oli aikaa kuvata kivien pintaa. 

Ylempänä kivet alkoivat muuttua levymäisemmiksi. 

Lähituntureiden kiviaines on granuliittia, mutta Nattaset koostuvat poikkeuksellisesti graniitista.  Pyhä-Nattasella kiviaines on muodostanut rapistuessaan tooreja. Kivikasat näyttävät siltä, kuin joku olisi asetellut niitä muureiksi.  Ne ovat kuitenkin muodostuneet itsestään aikojen saatossa. Ne ovat olleet aikoinaan saamelaisten pyhiä palvontapaikkoja, seitoja (wikipedia jälleen...). Niille on voitu uhrata mm. luonnontuotteita, lihaa, kalaa yms. Niiden on toivottu antavan uhraajalle esim. onnea elinkeinossa. 

On tämä kotimaa kyllä monimuotoinen! Kaikenlaisia ihmeellisyyksiä täältä löytyykin! 

Siinä meikäläinen seisoskelee tyytyväisenä siitä, että selvisin hengissä kiipeämisestä 😂 Näin käsittämättömiä kivimuodostelmia kannatti todella kiivetä katsomaan, maisemista puhumattakaan. 

Huipulla on pieni päivätupa, jos haluaa levähtää. Mietin, millaisissa tunnelmissa laella oltaisiin, jos yht´äkkiä olisi vaikka puhjennyt rajuilma. 

Tuvan pöydällä oli täyteen kirjoitettu vieraskirja.  Tuvassa olivat käyneet ainakin Elastinen, Uniikki & kumppanit. Ihan vähän rohkenen epäillä noiden allekirjoitusten aitoutta, mutta mistäpä sen tietää 😉 

Laella on jatkosodan aikainen saksalaisten tähystysasema.  Millaista on mahtanut olla päivystäminen tuolla korkeuksissa?

Roskiksen päällä on näköjään kiviä. Voin kuvitella, miten tuo iso pönttö lentelisi holtittomasti kovan tuulen aikana. Pysyykö noiden kivienkään pitämänä, ei ehkä. 

Alhaalla näkyy Sompiojärvi ja Lokan tekoallas. En ole nyt varma, onko se tuo "lätäkkö", vai se yksi toinen, joka näkyi toisessa suunnassa.  

Koska en tosiaan ollut yhtään tutustunut paikkaan etukäteen, luulin tässä vaiheessa, että joudun hyppimään tuon saman kivikon alas päin! 

Alussa näin pitikin tehdä, mutta sitten alkoi tuo helpompi reitti, jota pitkin oli helppo kävellä alas. No eihän se helppoa ollut 😂 Kaikki, jotka ovat  joutuneet kiipeämään ja laskeutumaan, tietävät, että laskeutuminen onkin reisille tuskallisempaa.  Tällä polulla tuli vastaan jo reilustikin porukkaa. Alhaalla odotteli linja-auto.  Onneksi me olimme lähteneet ajoissa liikenteeseen. Saimme olla huipulla kahdestaan. 

Joku on joutunut rahtaamaan hiekkaa tänne ylös ja polulle ihan urakalla.  Mönkijällä varmaan?  Hommassa on ollut paljon työtä. 

Oli hieno reissu!  Me emme ole kumpikaan mitään urheiluintoisia, joten haastetta tässä riitti enemmän, kuin tarpeeksi.  Selvisimme silti huipulle!  Sadesäällä kivikoissa hyppely olisi varmaan ollut hengenvaarallista. Meille osui sopiva päivä retkeilyyn. 

Tämä oli siis meidän lomareissun pääkohde. Kaikki muu oli etukäteen suunnittelematonta.  

En ole kiivennyt muille tuntureille, enkä siis tiedä, millaista muualla on. Nämä toorit ovat kai kuitenkin Nattasen erikoisuus.  Niitä poroja jäin kuitenkin kaipaamaan....