Kesäloman ensimmäinen viikko meni kuin unessa, väsymyksessä, stressinpurussa. Stanstakin odotteli jo reissukuvia. Silloin reissaaminen tuntui kaukaiselta ja väsyttävältä ajatukselta. Lähtöpäätös syntyi lopulta vasta päivää ennen lähtöä. 2 ensimmäistä yötä päätimme viettää Kolilla.
Mennessä piti tietysti hoitaa vähän autoasioita, eli hakea virranjakaja Mikkelistä ja ilmanputsari Suonenjoelta.
Autoilu on ihan mukavaa, kun tietää, että ei tarvitse illaksi päätyä takaisin kotiin. Voi pysähtyä missä huvittaa. Toisaalta se käy myös aikalailla istuma- ja selkälihasten päälle 😂
Kävimme kuittaamassa yöpaikkamme ja sen jälkeen päätimme suunnata saman tien Kolille, joka on Pohjois-Karjalan korkein vaara. Siinä on 3 huippua (Ukko, Akka, Paha), joista Ukko -Koli on korkein. Ilma alkuillasta ja muutenkin koko päivän oli ollut harmaa ja osittain sateinenkin, siksi kuvatkin ovat synkkiä.
Parempia kuvia löytyy TeSalta Tulihan Tehtyä -blogista.
Kotimaassa ajellessa mietitään aina, että ollaanko jo käyty kyseisessä paikassa joskus. Olemme matkailleet asuntovaunun kanssa ympäri Suomea ties kuinka monta kertaa. Lapsenakin kuljin vanhempien kanssa paljon automatkoilla. Olihan täällä Kolillakin käyty, myös asuntovaunulla. Usein tilanne muistuu mieleen vasta, kun näkee paikan. Muistaa monia tapahtumiakin käynnin ympäriltä.
Varmaa on, että kiskohissiä ei aiemmilla kerroilla ole ollut. Se on nettitiedon mukaan rakennettu vasta 2000, jolloin ilmeisesti ylätason matkailukeskuskin on tehty. Näkymät olivat siis ennen huomattavasti luonnonmukaisemmat.
Tässä iässä ei jaksa enää kaikkia rappuja kulkea, jos on hissikin käytössä...
Olisihan siinä joitain rappuja saanut kävellä, jos olisi kuntoillut.
"Onneksi" rappuja riitti vielä ylätasolta vaaran huipullekin. Kuntoni on taas todettu aivan surkeaksi. Vuoden mittainen, pieni kävelytavoitteenikin (500km) on vielä aivan vaiheessa. Siihen on tullut pieni tauko...
Kannatti kuitenkin kivuta, että näki nämä upeat maisemat. Pihlaja on olevinaan kuvassa siksi, että kaukaisuuteen tulisi syvyyttä ja korkeuseroa.
Kalliot ovat aikojen myötä hioutuneet sileiksi. Lapsena tuli kiivettyä kaikkiin mahdolisiin paikkoihin, katoille, puihin, kallioille.. mutta nyt minua kyllä vähän pelotti.
Seuraavana päivänä testattiin myös tuo avonaisempi maisemahissi. Mietittiin, miten tuolta pääsisi pois, jos hissi jumiutuisi. Sitten kookletin netistä, että Kolin hissi oli jumiutunut puoleksitoista tunniksi heinäkuussa! No kyseessä olikin sitten tuo aiempi kiskohissi. Ei sielläkään kyllä sillä ihmismäärällä olisi oikein viihtynyt.
Mies oli saanut päähänsä, että vuokrataan e -fatbiket, eli suomeksi kai akkukäyttöiset leveärengaspolkupyörät. Minä tietysti jännitin jo, että miten se minulta sujuu. Näin mielessäni, että "mopo karkaa käsistä", kun ei ole tullut sillä oikealla mopollakaan ajettua.
Näköjään tälläinen ummikkokin pystyy oppimaan tämän lajin. Vähän aikaa meni, että pääsi sinuiksi ja osasi ajoissa vaihtaa vaihdetta pienemmäksi ja boostia suuremmaksi. Muutama vaaratilannekin (sisäisesti koettu) reisun aikana tuli koettua. Opin esimerkiksi sen, että jalkajarruja ei ole, jos näin on sanottu. Käsijarrut ovat ärhäkämmät, vaikka ei ihan pohjaan saakka niitä heti painaisikaan, esimerkiksi seisoviltaan mäkeä alas ja jarrua painaen voi huonolla tuurilla lentää sarvien yli. Hiekkatiellä alamäessä vastaantuleva auto ja sorainen tien reunus ovat vaarallinen yhdistelmä. Olin jo henkisesti asennoitunut, että metsään mennään, mutta selvisin pelkillä sydämen tykytyksillä.
Ensimmäisen tunnin ajan ajelimme runsaita hiihtolatupohjia pitkin metsässä. Pyörä kulki mukavasti jyrkkiäkin mäkiä ja selätti helposti juurakot, kivet ja montut. Välillä piti kuitenkin näennäisesti pysähtyä kuvaamaan kivikasoja ja tienviittoja, kun takapuoli alkoi äityä hankalaksi. Tämä oli myös minun ensimmäinen pyöräilyni tänä vuonna, enkä muista tuliko viime vuonnakaan pyöräiltyä...
Vaikka vauhti on kepeämpi akkupyörässä, on satula silti samanlainen 😁
Tunnin metsäajelun päätteeksi päädyttiin jostain syystä tälle polulle ja se oli VIRHE! Istumalihakset kiukuttelivat jo valmiiksi ja sitten alkoi melkoinen kivierämaa. Minulla hermo kiristyi jo aikalailla...
Onneksi löytyi lopulta parempaa maapohjaa ja lopuksi ajettiin aika pitkään ihan hiekkateillä maisemia ihaillen. Tosin ne istumalihakset eivät hiljentyneet enää koko matkassa. 33 kilometriä ja vajaa kolme tuntia oli ainakin minulle riittävä.
Ilma oli välillä pilvinen, välillä aurinkoinen.
Fyysisitä toiminnoista siirryttiin ruokailun jälkeen henkisempään tarjontaan.
Kolin Veistospuisto oli mielenkiintoinen paikka. Sen perustajana toimii paikkakuntalainen hortonomi, Lasse Martikainen, jonka sukujuuret ovat esitteen mukaan täysin kolilaiset. Hän jatkoi perheen yritystä, kauppapuutarhaa ja päätti vuonna 2019 perustaa sen yhteyteen veistospuiston. Sisäinen taiteilija hänessä heräsi ilman koulutusta ja puutarhan kausiluontoinen työskentely antoi aikaa muuhunkin. Mytologia ja fantasia ovat hänen sydäntään lähellä ja se näkyy myös veistoksissa.
Puutarha kasvit veistosten ympärillä on kasvihuoneissa itse kasvatettuja.
Puisto on jaettu värien mukaan ja patsaita syntyy jatkuvasti lisää. Taiteilija käyttää paljon kierrätysmateriaaleja. Tämä alla oleva rautapuu, on esimerkiksi tehty vanhoista kasvihuoneen lämmitysputkista ja lehdet viljelykouruista. Korkeutta puulla on lähes 15m.
Puistosta löytyy esitteen mukaan lähes 200 eri lajia kasveja. Tarkempia tietoja toivovalle löytyy lipunmyynnistä myös kasviluettelo.
Minusta nuo tukea kiertävät lehtipuut olivat mielenkiintoisia. Niitä oli useampi.
Alueen keskellä oleva nk. terassi on puutarhan keskiö, joka jakaa alueen värisektoreihin. Oikealla alempana häämöttää valkoinen patsas rakastavaisista.
Terassin vieressä on upea suihkulähde; Daalian kukka. Se on tehty käytöstä poistetuista, alumiinisista viljelykouruista. Kukan halkaisija on n 5m.
Veden ropina terälehtiä vasten kuuluu kauas.
Punaiselta alueelta löytyy Jättiläistoukka, joka on lasikuitua ja kierrätysterästä.
Upea yksisarvinen, mytologian puhtaimpia olentoja, on niin ikään tehty kouruista. Puiston aurinkoisuus/ varjoisuus oli aika haasteellista kuvaamista ajatellen.
Kissanainen on upea vuolukivestä veistetty taruolento.
Puiston alaosan metsikössä oli myös mielenkiintoista katseltavaa. Sinne on kätketty yli 30 pientä pronssiveistosta. Näiden tekijät ovat tuntemattomia. Risteilevillä poluilla kulkiessa on jännittävää bongailla keskeltä luontoa pieniä patsaita sieltä sun täältä.
Muotopuutarhan yläosassa on syntymässä aivan nerokas kuusilabyrintti! Sitä vartioi keskiössä majaileva Minotauros. Tästä tulee varmaan upea, kun se kasvaa.
Kuvat tietenkin latistavat upeita teoksia ja näkymää, joten kannattaa ehdottomasti käydä itse paikan päällä, jos Kolilla liikkuu.
Oli surku laittaa Merri hoitoon matkan ajaksi ja se oli itsekin varmaan ihan äimänä. Eniten sitä harmitti varmaan se, että se ei päässyt ulos, kuten yleensä. Saatiin kuitenkin välillä noita tilannetiedotekuvia.
Onneksi leikkikaverit Maia ja Sam yrittivät piristää Merriä vakoilemalla sitä. Merri oli vallannut sängyn.
Tulee niin paljon kuvia, että jatkan seuraavassa jutussa.....
Heipat Teille Kaikille!
